Sivut

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Muumimuseo

Palattiin eilen kotiin viikon kestäneeltä sukulointiroadtripiltä ja poikettiin vielä kotimatkalla Tampereella Muumimuseossa (museokorttikohde, jee!). Itselläni oli vähän ennakkoluuloja museota kohtaan, sillä tiesin sen olevan keskittynyt alkuperäiskuvituksiin ja kirjoihin, eikä siihen japanilaiseen animaatiosarjaan, mikä mulla henkilökohtaisesti on se kovin muumifanituksen kohde! Enkä edess häpeä myöntää sitä. Tiedättekö, kun joskus ja jotkut pitävät itseään parempina, jos fanittavat kirjaa, eivätkä siitä tehtyä elokuvaa. Minä en. Monestihan, tai jopa yleensä, tottakai kirja on parempi kuin siitä tehty näytelmä/elokuva/tv-sarja, ja on mukava lukea kirja ensin, jolloin voi itse muodostaa mielikuvansa hahmoista ja tapahtumista, mutta ei se ole häpeä, jos kirja ei nappaakaan.


Olen tottakai lukenut Muumikirjoista about kaikki. Osan lapsena, osan nuorena ja osan aikuisena, mutta mitään lempikirjatitteliä ne eivät minulta ole saaneet, eikä niistä ole edes jäänyt mitään erityisesti mieleen (paitsi upea kuvitus). Sen sijaan rakastan katsoa Muumeja telkkarista ja olen jonkin verran saanut tuputettua niitä jälkikasvullenikin, mutta en niin runsaasti, mitä itse jaksaisin niitä katsella. Muistan olleeni ala-asteen ensimmäisellä tai toisella luokalla, kun ne alkoivat pyöriä telkkarissa, siitä huolimatta olen katsellut niitä niin paljon, että osaan parhaimmat jaksot ulkoa etu- ja takaperin. Osaksi ehkä senkin vuoksi, että minulla on nuorempia sisaruksia, jotka myös katselivat Muumeja.


Niin, tiesin siis museossa olevan alkuperäiskuvitusta ja Tuulikki Pietilän tekemiä kolmiulotteisia muumikuvaelmia, joten näin mielikuvissani sellaisen taidenäyttelytyyppisen tilan, valoisan ja avaran. Yllätyin astuessani sisään museoon, sillä kyseessä oli kaikkea muuta, kuin näyttely Ateneumissa. Olisihan se pitänyt osata arvata. Jos tänä päivänä tehdään Muumimuseo, niin tottakai se tehdään siten, että se on tosi hieno! Sillä se oli tosi hieno! Hienoutta en voi nyt näyttää, sillä museon ovien sisäpuolella ei saanut ottaa lainkaan valokuvia. Hetken siinä haukoin henkeäni, sillä olen niin tottunut ottaan kuvia joka paikassa ja mietin jo, että onko osa kokemuksesta pilalla, jos en voi sitä dokumentoida. Joo, tällaiseksi sitä ihminen voi muuttua, voi huoh. Tottakai se on mahtava kokemus ilman kuvallista dokumentointiakin!


Kolmiulotteiset kuvaelmat sisälsivät mahdollisuuden kuunnella pätkiä kirjoista (usealla eri kielellä toki), jotka liittyvät kuvaelmaan. Niitä oli tosi mukava kuunnella ja katsella, etsiä yksityiskohtia, sen mitä lasten paimentamiseltaan pystyi. Tila oli hämärä ja siellä oli paljon valoilla tehtyjä pikkujuttuja, kuten seinillä juoksentelevat Tiuhti ja Viuhti, jotka olivat meidän kuopuksen mieleen. Esikoinen rakasti taikurin hattua, jonne kävellessään sai varjokuvaansa milloin mitäkin hassua päähänsä. Museo oli tosi kivasti toteutettu ja vei sydämeni. Se jos mikä on onnistuneen museon merkki, että teema, joka ei etukäteen tuntunut erityisen kiinnostavalta, saa aiheeseen liittyneen museokäynnin jälkeen etsiin lisää tietoa aiheesta, tai tässä tapauksessa sai innostuksen kaivaa Muumikirjan hyllystä esiin ja yrittää ehtiä jopa lukeen sitä.


Lapset tosiaan tykkäsivät myös, vaikka esikoiselle Muumit ovatkin tosiaan tuttuja vain telkkariohjelmana (ja Naantalin Muumimaailmana) ja kuopukselle lähinnä lelujen ja astioiden muodossa (koska viime aikoina ei harmikseni olla Muumeja suostuttu katsoon).


Pieni miinus kuitenkin henkilökunnasta, joka ohjasi taaperon museosta ulos, vaikka juoksin perässä ja kimitin, että ei saa lähteä yksin, ajatuksena siis, että taapero tulisi vielä takaisin, kun muut haluaisivat vielä olla. Henkilökunta auttoi oven auki ja ohjasi selästä kevyesti työntäen taaperon ulos. Mitä ihmettä? Ovat niin kerkiäväisiä nuo pikkuiset, että en kyllä antaisi etumatkaa näköetäisyyden ulkopuolelle. Ei näin! Tällaisessa tilanteessa olisi parempi varmistaa, että taapero ei saa ovea auki, eikä hitto vieköön ryhtyä 2-vuotiaan rikoskumppaniksi karkaushommissa. Tarkkana siis lastenne kanssa siellä! Museon ovi ei kuitenkaan vie suoraan ulos, vaan Tamperetalon aulaan, mutta kyllä ärsytti siitä huolimatta.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Ei, se ei ole minun vanha lätsäni, vaikka siltä näyttääkin

Olen tykännyt aivan älyttömästi kesäkuussa itselleni virkkaamastani hatusta ja ajattelinkin, että voisin kokeilla sitä myös ohuemmasta langasta ja ehkä jopa kirjovirkaten! Ajatus jäi muhimaan ja sitten ostin reissun päällä marketin alelaarista lankaa ja ajattelin kokeilla hattua ensin tyttärelleni, koska pienempi pää, vähemmän hommaa.


Mielikuvani hatusta oli tietenkin todella moderni, sellainen graafista kuviota oleva hipsterihattu. Tietenkään en voinut kaksivuotiaalle virkata mitään takaraivolla roikkuvaa hattua, koska eihän se pysyisi päässä. Hattu onnistui siinä mielessä hyvin, että siitä tuli juuri sellainen, kuin oli tarkoituskin. Mielikuvani hatusta ei vaan vastannut todellisuutta. Sen sijaan, että tämä olisi tosi tätä päivää oleva, se näyttää siltä, että se on ostettu 90-luvun alussa torilta ja siitä on vain katkaistu antenni pois ja virkattu lieriä tilalle.



Toimisi varmasti paremmin trendikkäämmissä väreissä eli mustavalkoisena ja yhdistettynä johonkin tosi tätä päivää olevaan graafiseen mekkoon. Mutta me nyt ei vaan yleensä kuljeta kovin mustavalkoisissa. Eli periaatteessa tuli ihan hieno, mutta silti en usko, että tämä kovin montaa käyttökertaa tulee näkeen, koska torifiilis ei ollut se, mitä tältä hain. Pitää kuitenkin vielä kokeilla jonkun kivan mekon kanssa!


Ja ohje ei siis ole 90-luvun Suuri Käsityölehdestä, vaan ihan omasta päästäni! Lankana Novitan Cotton Soft ja koukku 3,5 mm.

Ähtäri Zoo ja kotieläintila

Minulla on tapana suunnitella jos jonkinlaisia "elämysmatkoja" ja viime kesälle olin suunnitellut, että tehdään "Lomamatka 80-luvulle" eli otetaan vanhemmiltani lainaan vanha Saab, Oran retrorattaat, puetaan lapset meidän vanhoihin vaatteisiin ja ajellaan ilman navigaattoria Ähtäriin, koska sehän on tosi kasari paikka. No, lomamatka 80-luvulle jäi toteuttamatta, mutta tänä kesänä lähdettiin Ähtäriin ihan tämän vuosituhannen autollamme, omissa vaatteissamme ja vuoden 2017 Oran matkarattailla ja navigaattori heiluen. Itse asiassa oikein kahden auton voimin, sillä vanhempani olivat mukana myös. Paikan päällä Ähtärissä jouduin samantien toteaan, että nyt ollaan 80-luvusta kaukana! Päällepäin näytti, että kaikki oli uutta ja uutta rakennettiin koko ajan lisää. Rakennus, jossa oli matkamuistomyymälä, kahvila ja vessat, ei voinut mitenkään olla vielä kovin vanha, se jopa tuoksui uudelta. Kaikki kyltit eläinaitauksissa olivat todella hyvässä kunnossa, en tajua miten olin kuvitellut niiden kasvavan sammalta. Siis enhän minä ole käynyt Ähtärissä viimeksi kuin 90-luvun alussa luokkaretkellä. Ainoa asia, mikä muistutti sitä, mitä olin kuvitellut, olivat nämä Fujifilmin valokuvausseinät.


Ihan ensimmäiseksi Ähtärissä menimme kotieläinpuistoon, joka oli niin uudenkarhea, että se ei ole voinut olla siinä vielä kauaa. Se oli ihana! Kotieläimiä, piioiksi pukeutunutta henkilökuntaa, joista yksi kehräsi rukilla lankaa tilan lampaiden villasta. Oli tosi paljon kivaa tekemistä lapsille, poniratsastuksen ja hevosajelun lisäksi siis. Keppihevoset ja nyrkkipyykki olivat meidän lasten mieleen erityisesti. Tuvassa oleva kahvila oli tosi suloinen.








Kotieläintilan jälkeen lähdetiin kiertään itse eläinpuistopuoli. Ihana kävelyreitti metsässä. Karhut, pöllöt ja saukko olivat lasten lemppareita. Lasten kanssa kun matkassa oltiin, niin tottakai toinen huusi jotain harmituksen aiheuttanutta asiaa ensimmäisen puolikkaan matkasta ja kun rauhottui, aloitti toinen, mutta sellaista se on. Silti meillä oli tosi kiva päivä Ähtäri Zoossa!





Koti(mummula)matkalla piti tietenkin poiketa vielä Keskisillä, kun siinä lähellä sijaitsee, ja siinä on myös paikka, minkä voisi sisällyttää johonkin nostalgiateemamatkaan "Lomamatka 90-luvulle", ellei sekin olisi laajentanut ja nostattanut imagoaan aivan valtavasti. Hitsi, että mä jollain tapaa tykkään aivan sairaasti siitä suuruuden meiningistä siellä! Että vedetään ihan överiksi julkisivut, tarjotaan lapsille ilmainen tivoli ja pystytetään pihaan Suomen suurin Muumileikkipuisto. Ja se leikkipuisto oli oikeasti aivan huikea! Ja niin hyvin suunniteltukin, oli vain yksi portti vartioitavana ja sen edessä valtavasti tuoleja aikuisia varten ja sitten alemmalla tasolla itse leikkipuisto. Meidän lapset ystävällisesti kuivasivat takamuksillaan kaikki rankkasateen kastelemat liukumäet toisia leikkijöitä varten. Meillä oli varahousut matkassa, niin ei tarvinnut jäädä hauskasta paitsi.


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Balanssi

Edelliset esittelemäni sukat olivat kalleimmasta koskaan ostamastani langasta neulotut, nämä ovatkin sitten todennäköisesti edullisimmasta. Siinä missä La Fée Fil liukuväriherkku maksoi 29 euroa, näiden sukkien langat maksoivat 2,52 euroa. Toukuussa kun oli Dropsin Supersale ja Adlibris tarjosi vielä mojovan lisäalennuksen ja ilmaiset postarit. Eipä jäänyt paljoa hintaa kerälle. Näihinkin kun siis meni kaksi kerää ja hinta yhteensä tuo 2,52 e.


Ja ihan oikeasti, Dropsin Fabel on todella hyvää ja kestävää sukkalankaa, ainakin minun kokemuksellani. Ihan ensimmäiset ohuesta langasta neulotut sukkani 6,5 vuoden takaa ovat Dropsin Fabelia ja ovat edelleen kuin uudet, vaikka niitä on käytetty PALJON. Samaa ei voi sanoa todellakaan kaikista sukkalangoista. Ja tämä värisävy on just mun näköinen.


Ohje: Hermione's everyday socks (käytin ohjeesta vain pintaneuletta, muuten tein sukat oman mieleni mukaan
Lanka: Drops Fabel print, sävyssä blue lagoon
Puikot: 2,5 mm



Nyt alkaa oleen jo aika hyvä kokoelma uusia sukkia syksyksi.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Lasten kanssa retkelle Oulun yliopistolle

Käytiin tosiaan Oulussa (ei, ei ajettu Vantaalta varta vasten kuvaan villapaitaa Hailuotoon) ja kun oli aikaa, teki tietenkin mieli mennä fiilisteleen suhteemme alkuaikoja Linnanmaalle ja Oulun yliopistoon. Onneksi pelkän mestojen fiilistelyn voi naamioida kätevästi lasten kanssa retkeilemiseen sillä Oulun yliopistossa on kivoja kohteita! Ja nykyään myös Subway, jos ei ruokalasafka kelpaa, mitä ihmettä! No joo. Siellä opiskellessani kävinkin muualta tulleiden vieraiden kanssa yleensä Eläinmuseossa. Se oli semmoinen helppo ja lähellä oleva (kun asui kampuksella) edullinen vaihtoehto. Silloin siellä oli myös erillinen kivimuseo, mutta se on ilmeisesti sittemmin lopetettu. Harmi! (Lisäys: juuri saamani tiedon mukaan myös eläinmuseo lähtee, tai ainakin muuttaa jonnekin, voi himpura!)



Museossa on, kuten Helsingin luonnontieteellisessä museossakin, tehty vitriineihin erilaisia miljöitä, joissa täytettyjä eläimiä duunaamassa lajilleen tyypillisiä asioita. Mutta jännittävintä ovat tietenkin mittavat kokoelmat erilaisia epämuodostumia, värivirheitä, karvapeitteen kehityshäiriöitä ja risteymiä. Saattaisivat olla lasten mielestä ehkä vähän pelottaviakin, mutta he eivät paljoa kaksipäisistä kananpojista kiinnostuneet, vaan siirtyivät hyvin nopeasti ihastelemaan tutumpia elukoita.



Museo on hieno, mutta äkkiseltään ei ehkä tulisi mieleen mennä yliopistolle museon perässä, mutta suosittelen ehdottomasti tsekkaan. Se on siellä luonnontieteellisen tiedekunnan ja humanistisen tiedekunnan välimaastossa. Ainakin nyt heinäkuussa, kun opiskelijat loistivat poissaolollaan, museossa oli vain muita lapsiperheitä/seurueita. Pääsymaksu pyydetään tasarahana lippaaseen.





Minun kiusakseni esikoinen viihtyi tietenkin pitkän tovin ötököiden parissa. Huolestuttavaahan se olisi ollut, jos ei olisi tajunnut tällaista mahdollisuutta äitinsä provosointiin.


Helsingin luonnontieteellisessä museossa on tosiaan kaksipäinen vasikka, mutta kyllä tämä kahdeksanjalkainen karitsa minusta hakkaa sen ihan 6-0.


Yliopiston seinien ulkopuolella on kasvitieteellinen puutarha, jossa käytiin myös.

Sisätiloissa hymyä nostatti erilaiset muorit nimillään, ulkoalueella sydämen vei ihanat luonnonkukkakukkulat, jotka jostain syystä olivat jääneet meiltä huomaamatta silloin 15 vuotta sitten.






Sisätilat olivat lasten mielestä vähän plääh, mutta nämä satumaiset kukkulat kaikkine niittykukkineen olivat kyllä lastenkin mielestä aivan huikeita. Juuri nyt oli vieläpä kukkaloisto todennäköisesti parhaimmillaan.




Ai että oli kyllä kiva käydä vähän fiilistelemässä. 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Luotolainen

Yksi alkuvuoden tavoitteistani oli neuloa miehelle villapaita, koska töihin palatessani en saletisti ehdi semmosta enää tekeen ja miesparalla ei ollut yhtäkään villapaitaa (ei tosin ole mullakaan, mutta minä en kovin usein palele). Jonkin aikaa pohdiskeltiin mallia ja päädyttiin perinteiseen Hailuodon paitaan, eli luotolaiseen ja mitä näitä kaikenmaailman tikkuröijynimiä sille onkaan.


Käytin Novitan ohjetta ja mua monelta taholta etukäteen varoiteltiin, että siitä tulee jättimäinen. Otin siis mitään mallitilkkuja tekemättä pienemmän koon, mitä olisin perstuntumalla valinnut, mutta koska neulekäsialani on aika tiukka, kyllä tästä melko timmi paita tuli. Mutta ei siitä telttaa oltu toivottukaan. Ohjetta jouduin siis jonkin verran soveltaan, koska neuletiheyteni oli aivan mitä sattui. Eiköhän sen kuitenkin luotolaiseksi tunnista, vaikka nappejakin tuli yksi liikaa.




Ohje: Hailuodon paita
Lanka: Gjestal Maija
Menekki: 705 g
Puikot 3 mm (resoreissa 2,5 mm)


Paita valmistui aluksi tosi nopeasti, mutta noiden hartioilla olevien piilosilmukkavirkkausten kanssa meni hermot. En voi vieläkään käsittää, miten se meni niin monta kertaa ja niin monella tavalla pieleen ja lopputuloskin on melko tönkkö kaikesta kastelusta ja pingottelusta (ja aina vaan isommasta koukkukoosta) huolimatta. Paita lojui pari kuukautta koskemattomana, kun se piilovirkkaus ei ottanut sujuakseen ja lopulta jouduin purkaan sitä jo saksilla, koska se huopui kiinni. Puuh. Mutta kun siitä selvittiin, kyllä ne hihatkin sain viimein neulottua.


Paita käytiin kuvaamassa siellä itsessänsä. 17:30 lautalle kyytiin, viis vaille kuusi saaressa, n. 30 km ajomatka toiseen päähän, muutama valokuva, ajomatka takaisin ja 19:00 lautalla takaisin mantereelle. Ei ole häpeä olla nopea.


Paidan helmaresori oli kauhean tiukka verrattuna muuhun paitaan ja sitä venyttelin aika rankasti neuleen kastelun jälkeen, jotta ei näytä raskaustukivyöltä. Kauluskin on kamalan tiukka, mutta onneksi on napit, joista vähän löysätä. Kuitenkin paita kelpasi saajalleen ja itsekin olen siihen kyllä tyytyväinen. Ensimmäinen tekemäni aikuiskokoinen neulepaita.




Helposti tulee moitittua miestä, jos kuvaa neuleita mun päälläni eikä huomauta, jos neule on huonosti tms. Nyt en sitten itse huomannut, että hiha jäi kierteelle, olin vain niin tyytyväinen siitä, että saatiin lokitkin hienosti kuvaan.



Otan sekuntikellolla aikaa, koska ensimmäinen kommentoi siitä, että ei se ole mikään oikea luotolaispaita, kun ei ole hailuotolaisen lampaan villasta neulottu.